Meikä osti itselleen myöhästyneeksi viiskymppislahjaksi kuntoklubijäsenyyden. Oltiin nimittäin duuniporukan kanssa urheiluopistolla ja siellä joku ammattilainen kertoi, että lihaskuntoa pitäisi harjoittaa pari kertaa viikossa. Ohjattu ryhmäliikunta tuntui luontevalta vaihtoehdolta, koska vuosia ratsastaneena on oppinut kuuntelemaan ohjeita ja yrittämään tehdä just niin kuin ope sanoo. Muistan kuinka me aina hehkutettiin kuinka raskasta kouluratsastus on ja harmiteltiin, kun ei sitä kuntoilumuotona tunnuttu ottettavan ihan tosissaan. Rakkaat kanssasisaret: jumppa, esim. fysiobody, bodypump tai niska-selkä-pakara, on huomattavasta raskaampaa kuin ratsastus!

  Sitä on nyt kestänyt nelisen kuukautta, pari kertaa viikossa koitan käydä. Ikäni koirien kanssa kävelleenä luulin olevani kohtuullisen hyvä kuntoinen, mutta totuus oli toinen. Eikä mun kuntoni vieläkään mikään hyvä ole. Vatsalihasliikesarjoja en vieläkään pysty kaikkia tekemään loppuun asti ja toiseksi heikoksi kohdaksi on yllättäen paljastunut olkapäät. Kropan ulkomuoto ei ole muuttunut ollenkaan. Kokemuksesta tiesin, ettei liikunta mua laihduta, pikemminkin päinvastoin: ruokahalu senkun kasvaa.

  Oon yllättynyt siitä kuin kivaa jumppa on. Sen verran on jo ikää ja kokemusta, ettei oman suorituskyvyn alhaisuus, lievä ylipainoni, ei niin muodikkaat kuteeni edes jatkuvasti peilistä nähtynä mitenkään haittaa tätä liikkumisen riemua. Päin vastoin: synkkämielisenä ja ahdistukseen taipuvaisena henkilönä mä jopa hoidan mielialaani rääkkäämällä itseäni. Ahdistuksen aiheet, ainakin ne, joihin ei pysty itse vaikuttamaan tai löytämään ratkaisua, mitätöityy jumpassa. Viimeksi tämmöinen oli, kun tajusin miten kauheasti esikoisen kotona haisee kissankusi. Ajattelin asiaa taukoamatta puolisen vuorokautta ja taisin nähdä siitä untakin. Ja sitten jumpassa itsestä irti kaikki mitä sai. Sen jälkeen kissanpissanhaju on ollut nuorenparin ihan oma murhe : )).