Nuorena mä jumiuduin aina kirjoihin, nyt viisikymppisenä tähän tietsikkaan tai telkkariohjelmiin. Siinä välillä perheen kanssa eläessä tuli kyllä tehtyä. Jumit jäivät lyhyemmiksi, koska oli niin paljon pakollisia kuvioita. Pelkästään itseä varten tekeminen ei ole kovin palkitsevaa. Ja eihän mun ole pakko, jos en halua. Sehän sitten kostautuu pahana mielenä. Eilisenä vapaapäivänä sain tasan kaksi asiaa kunnolla tehtyä: koiran lenkittämisen ja jumpassa käynnin. Tiskit on olleet taas tiskaamatta kolme päivää, ikkunoista kolmasosa pesemättä, epäjärjestystä... Puhumattakaan pienistä remppahommista, joita tossa on ollut jonossa iät ja ajat.

  Oikeesti ihminen ei muutu vanhetessaan, eihän? Toistetaan samoja kuvioita läpi elämän. Mutta sitä niin toivoisi, että jotain oppisi. Entäs jos sattuisi niin onnellisesti, että joskus syntyisi uusi parisuhde? Toistaisinko mä sittenkin samoja virheitä? Vaikea uskoa, koska mä kyllä nyt tiedostan mitä mä teen, oli sitten kyse siivoamattomuudesta tai vetäytymisestä. Mä pelkään, että parinkolmenkymmenen vuoden päästä mä olen mummo, joka asuu läävässä. Mun olisi aika oppia rutiineja, joilla selvitä arjesta ilman kaaosta. Mutta kun mä annan itselleni, mukavuudenhalulleni, periksi liian helposti!