Taas yksi parikolme vuotta yhdessä asunut pari eroaa. Keski-ikäisillä on aikamoinen hinku vielä kokea uutta ja löytää vielä suuri rakkaus. Liekö mielessä se nuoruuden huippukohta, kun löysi parinsa ja alkoi kotia perustamaan. Vuodet vierivät, lapset kasvavat, puoliso on vaan jatkuvasti se oma itsensä. Sitä leipääntyy. Tuntuu, että edessä ei ole enää mitään, ei ainakaan aidan omalla puolella.

  Kun antaa itselleen luvan alkaa katsoa sillä silmällä ympärilleen, niin eikös äkkiä joku samanlaisessa pysähtyneessä liitossa oleva (tai yksinäisyydestä kärsivä sinkku) kävele vastaan. Rakkaus humahtaa ja millään ei ole enää mitään väliä. Ei puolison tuskalla, ei hämmentyneillä lapsilla ja muilla läheisillä. Tämä rakkaus on todellista, tämä rakkaus pysyy. Se pysyy kunnes se haihtuu. Uusissa liitoissa haihtuminen tuntuu usein olevan aika vauhdikasta.

  Ystäväni vertasi toiseen ihmiseen tutustumista värikarttaan. Nuorena solmitussa pitkässä liitossa on opittu toisen huonot puolet, kummallisuudet ja kommerverkit pikkuhiljaa, ikään kuin liukuvärjättynä. Elämässä on ollut paljon muutakin kuin puoliso. On lapset ja kodin perustamiset yms. Yhdistäviä tekijöitä ja yhteisiä ilonaiheita on paljon ja ne kantavat pitkälle, vaikka rakkaus tuntuisi välillä horjuvankin.

  Vanhempien ihmisten uusissa suhteissa ei paljon liukuvärjätä, vaan siirrytään äkkiä vaaleasta tummaan. Rakastuminen, falling in love, on kuin tippuisi kuoppaan, jossa ei näe mitään muuta. Kun kiivetään kuopasta ylös (vaihe, jossa pitäisi olla syvän kiintynyt, siirtynyt oikeaan rakkauteen), kylmä totuus usein paistaa kirkkaana. Havaitaan toisesta ikäviä asioita. Kadutaan...