Kaikki oli kotona vinksallaan. Epäjärjestystä (syytä panna elämänarvot järjestykseen... no niin totisesti, eksän pitäisi se tehdä)  ja likaa (lika muistuttaa ihmisen aistillisesta puolesta...ja sitähän siinä suhteessa riitti). Kaksi likaista noin puolivuotiasta vauvaa (vauva kuvaa mielestäni aina uutta elämää, mahdollisuutta tai alkua, toisaalta se on myös meissä itsessämme piilevä lapsi, joka vaatii huolenpitoa). Mä pesin (halu puhdistautua jostain) toisen ja se oli rauhallinen ja ihana, taisi olla mun keskimmäinen (en ole päässyt selville mitä keskimmäiselle kuuluu tunne-elämän puolelle, tavallisen arjen tiedän kyllä). Eksä sanoi, että joku nainen kyllä hoitaa sen toisen (ehkä se vauva oli eksä itte ja taashan sitä joku nainen hoitaa : ))  ja pyysi mua katsomaan pikkuvarvastaan, kun siinä oli jotain vikaa. Varpaasta oli vaan puolet jäljellä ja sekin ihan mustaa. Kuolio! Itseasiassa niitä mustia kuoppia oli sen kaikkien varpaitten kohdalla (jalka merkitsee eteenpäin astumista elämässä, mun mielestähän sillä jotenkin sutii, mä taas olen juuttunut paikoilleni). Mä huusin ja parkusin, mutta silti se ei suostunut lähtemään sairaalaan. Mä tiesin, että se kuolee siihen (jos näkee unta läheisen ihmisen kuolemasta, se merkitsee Jungin mukaan sitä, että kiinteä suhde tähän ihmiseen löystyy). Heräsin itkuuni.

  Mullahan oli eilen apea ja kodin lämpöä ikävöivä olo sen kauhean palelemisen jälkeen. Ahmin litran jäätelöä ja keksejä ja inhosin itseäni (syödessä oli hyvä olo, sitä varten mä kaiketi sitä teen). Mossin tyttäret sarjassa mies kertoi kuoliostaan. Mä en usko enteisiin, en enneuniin. Isoäiti jo sanoi "kuka uniinsa uskoo, se varjoansa pelkää". Unet ovat meitä itseämme, alitajunnan hollywoodia. Eron aikaan kriisiterapiassa psykologi oli aina kiinnostunut unista (ne olikin silloin hyvin kuvaavia) ja mä aloin niitä itsekin miettimään niihin aikoihin.