Olin kauppareissulla. Mulla oli päällä kirppikseltä ostettu kotelomekko, joka on ihanaa turkoosia kangasta ja siinä on valkoisia kukkia. Onhan se tietty rohkea (ei mini, ei avonainen, mutta kovin vartalonmyötäinen), jollei peräti yliampuva, naiselle, joka on vielä neljän kilon päässä normaalipainon ylärajasta. Aurinkolasien takaa mä tarkkailin ihmisten katseita, mutta kukaan ei katsonut, paitsi yksi duunikaveri, johon törmäsin. Sekään ei mitään sanonut, joten ajattelin, ettei tämä muitten mielestä ole kaunis. Sitten törmäsin sähkömieheen, jonka kanssa olen hiukan keskustellut työasioista. Se katsoi mua hyvin tarkkaan ja pitkään hymyilemättä. Mua alkoi kyllä hymyilyttämään. Sitten varovasti moikkasin päätäni nyökäyttämällä. Voi tsiisus! Eikö mulla ole edes kunnon käytöstapoja? Se oli just sitä mitä olen oppinut avioliitossa: hyvin neutraalia suhtautumista miehiin. Just joo, näin se partneri varmaan löytyykin : ))