Tuttava heitti mut asemalle. Kysyi, että yksinkö mä olen vai onko jo joku mies rinnalle löytynyt. Sanoin, et luultavasti mä elelen yksikseni loppuelämäni. Mies vastasi, että tuskin se yksin eläminen pahempaa on kuin kylmässä avioliitossa eläminen. Kun ei puhutakaan toisilleen kuin muutama sana vuorokaudessa. Hämmennyin hiukan. Siirsin puheen vapaa-ajan täyttämiseen, jolloin hän alkoi puhua harrastuksistaan, joita ei kuitenkaan saa harrastetuksi saamattomuuden tai väsymyksen vuoksi.

Oikeestaan se mies on mun kaverini. Mä tapaan sitä työn puitteissa vähintään kerran kuussa ja eroni jälkeen hän on suhtautunut muhun rennommin kuin aikaisemmin. Siltä reppanalta on viimeinenkin lapsi muuttanut kotoa ja elämä taitaa tuntua aika tyhjältä. Mietin, että oliko kyseessä jonkinlainen lähestymisyritys ("kepillä jäätä"), mutta eipä tainnut olla muuta kuin tarve puhua asiasta, joka painaa. Ja mä hullu vaihdoin aihetta!