Suru ei enää ole niin lamauttava. Se on taustalla ja ahdistus kiehnää rinnassa tuttuun tapaansa. Kyllä mä tästä toivun. Ne palaa sitten hetkittäin, mutta eikö se taas ole ihan normaalia. Mulla on tässä yksinäisessä elämässä liikaa aikaa ajatella ja syystä tai toisesta ajatukset usein palaa kotiin, perheeseen, eksään. Ja ahdistus kääntää kylkeänsä. Semmoista se on, ei voi mitään. Työssä ja kuntoilessa ajatukset pysyy kurissa. Johtuukohan muuten siitä, että monet ihmiset oikein uppoutuu niihin? Himobodaajat ja työnarkomaanit.

  Juhannuskin ihan itekseen mennyt. Tietty töissä. Salillakin kävin. Tein ekaa kertaa koko ohjelman. Kyllä ohjatut jumpat on paljon kivempia.