Luin runoblogia ( http://reachme.vuodatus.net/blog/2498739 ), koskettavaa. Mä olen aina rakastanut sanoja. Itse en osaa niillä taituroida, mutta onneksi jotkut osaavat. Sen sijaan, että olisin kohdannut hänet, löysinkin itseni. Tyttö sisälläni. Eikä mikään muutu, ole muuttunut. Elän sitä vanhenevan naisen yksinäistä elämää, joka saattaa jatkua vielä vuosikymmeniä ja silti se on vielä siellä. Se tyttö, joka olin. Huutaa, että näe minut! Eikä huuda kelle vaan, vaan miehelle. Mä kaipaan miestä, joka näkisi mut. Valehtelisin, jos väittäisin olevani yksinäinen. Mullahan on niin paljon. Ja mä sain sen vuosisadan rakkaustarinan. Monet ei koe sitä koskaan. "Mitä siitä, että kuolema tulee. Onhan eletty kerta."  Mutta mussa on se yksinäinen hiljainen tila, jota ei pysty mikään muu täyttämään kuin rakastettu, kumppani. "Kaikki mitä kirjoitan, on kaipuuta."