Jumppa meni paremmin kuin koskaan: luulin jo hetken, että kerrankin jaksan kaikki vatsaliikkeet ilman ylimääräisiä taukoja, mutta toisin kävi. Ehkä mä pystyin niin hyvään suoritukseen sen vuoksi, että duunissa oli taas herkkuja tarjolla ja minähän söin. Eikös me hiilareitten voimalla itseämme liikuteta?

  Kotona keitin spagettia ja söin sen sitruuna ja pippuri -tonnikalan kanssa (laitoin vähän koirallekin, voimakas mauste sai sen käyttäytymään samoin kuin kuuma ruoka :) ). Mun yksinäisiin ruokailuhetkiin on lapsesta asti kuulunut lukeminen. Mikään ei ole niin rentouttavaa kuin syödä ja lukea yhtäaikaa...tai on, mutta siitä ei nyt puhuta : )). Olisi ollut keskeneräinen Gogolin Kuolleet sielut tarjolla. Mutta ei, mä en halua lukea sitä! Sen verran olen siitä kuullut, että tiedän mistä se kertoo. Sen kieli ei viehätä mua lainkaan. Velvollisuuden tunteesta en lue mitään: elämä on liian lyhyt ja on kasapäin lukemattomia kirjoja, ei kannata tuhlata aikaansa. Seuraavan kerran lainaan Dostojevskia (Tolstoita tuolta lemppareista jo löytyy). Nappasin sitten tuolta Toptenistä (kirjahyllystäni, siellä on vain rakkaita kirjoja) Harry Potterin, Feeniksin kilta. Menen sarjaa kolmatta tai neljättä kertaa läpi. Luin 80 sivua aterian aikana. Mitä tämmönen oikein kertoo musta?