Aikuisella iällä kävin AlAnon -ryhmässä miettimässä miten alkoholistikodissa vietetty lapsuus on vaikuttanut muhun. Se on mielestäni ryhmä- ja vertaistukiterapiaa ja sillä oli muhun hyvä vaikutus. Miten voisin soveltaa AlAnonin oppia irrottautumisesta suhteessani lapsiini? "Pelko hallitsee meitä. Jos pohdimme toisten elämää, unohdamme oman elämämme. Väijymme läheisiämme yötä päivää, suhteemme heihin kieroutuu ja mielenterveytemme kärsii."  Mä olen liian huolissani lasteni ratkaisuista ja tulevaisuudesta. Pelko siis hallitsee mua. Mä jumiudun pohtimaan toisten elämää tunti tolkulla, niin etten mä ollenkaan elä omaa arkeani. Onneksi mä en sentään väijy niitä (niin kuin äitiä aikanaan), hah, eikä meillä ole kieroutunut suhde, mutta aivan varmasti mun mielenterveyteni kärsii... Senhän huomaa siitäkin, että joka toisen postauksen kategoriaksi tulee "ahdistus".

 Keskustelu, tai jo pelkästään se, että mä kirjeitse kerron ajatukseni, auttaa mun mielialaani. Luulen, ettei äidin mielipiteillä ole paljoa merkitystä. Toistaa ja nalkuttaa en halua, se on kerrasta selvä, ellei lapset itse halua jatkaa puimista. Mä haluaisin irrottautua rakkaudella, olla osa niiden elämää liikaa siihen sotkeutumatta ja ennen kaikkea mä haluaisin, että mun ajatukset pysyisivät jotenkin kurissa, että mä löytäisin edes jonkin asteisen tyyneyden. Taidan haluta liikoja...