Vuosia sitten, avioliiton aikana, näin unen, jossa törmäsin isääni asemalla. Hän ei siis ollutkaan kuollut, vaan piileskellyt asunnossaan seuranaan monta kissaa.

Aviokriisin aikana, ihan järkytyksen ensi hetkinä, näin unen, jossa jouduin lajittelemaan ruumisarkkuja likaisessa vedessä ja rannalla komenteli mies, joka oli eksän, isän ja jumalan sekoitus.

Viime yönä näin unen, jossa isäni (se joka piileskeli meiltä) selitteli kuinka oli joutunut jättämään äitini (ja hylkäämään lapsensa), koska halusi niin kovasti aloittaa uudestaan. Ja jotenkin isä oli vähän myös eksä.

Vuoden kierto tähän asti on ollut hyvin emotionaalista iloisten perhetapahtumien johdosta. Olen sitä kautta joutunut ajattelemaan myös oman avioliittoni alkuaikoja, rakastumista, perheenlisäystä jne, ja ollut kaiken ilon keskellä myös surullinen menetysteni johdosta (esim. ihana mummolahaaveeni on kutistunut asumiseen pienessä luukussa kaukana perheestä). Eksällä oli merkkipäivä ja korttia laittaessani  ajattelin, että toivon hänelle hyvää loppuelämää ja olen jollain tasolla antanut hänelle anteeksi. Eilen hän soitti ja juttelimme pitkään kuin vanhat kaverit. Välttelimme toki puhumasta mistään henkilökohtaisuuksista. Olen sitä mieltä, että asiani eivät enää kuulu hänelle ja enkä halua tietää mitään hänen nykyisiin suhteisiinsa liittyvistä tunteista tai tapahtumista.

Mielestäni noista unista käy ilmi isäkompleksini (menetin isäni hyvin nuorena). Eksä taas on kuin ritari, joka karauttaa valkoisella ratsulla pelastamaan hädässä olevia naisia. Alkuvuosina tukeuduin häneen kovasti, mutta vuosien myötä opin häneltä vahvuutta ajatella itse, ilmaista mielipiteeni ja tehdä itsenäisiä päätöksiä. Mutta mikä paradoksi: vahva nainen ei tätä ritaria kiinnostanutkaan ja piti syöksyä pelastamaan seuraava...