Ihmeellistä kuinka paljon mahtuu menneeseen elämään. Siis avioliittooni. Toki sitä aikaisempaankin puoliskoon, mutta se ei ole alati mielessä. Ei siis ihme, että päivittäin mieleeni pujahtaa muistoja. Tai mietin kotia ja puutarhaa, perhettä. Mitä kukakin tekee, miten voi. Ajatukset eivät yleensä tunnu pahoilta, mutta joskus suunnaton koti-ikävä saa vallan. Joskus tunnen katkeruutta eksää kohtaan: siinäpä vasta älykääpiö! Mennä nyt pilaamaan kaikki. En varmaan pääse niistä ajatuksista koskaan ja miksi haluaisinkaan unohtaa puolet elämästäni. Kammottaa kuitenkin tulevaisuus: mietinkö näitä seuraavat 25 vuotta? Enkö koskaan opi suhtautumaan eroon kylmän viileästi? Enkö koskaan opi kunnolla elämään yksin?