Nyt mä olen virallisesti ensimmäinen vaimo. Ahistaa, ahistaa, ahistaa. Mua itseasiassa sattuu ihan fyysisesti luultavasti sydämeen ja vatsalaukkuun. Mä suren taas niin kuin nyt jotain ois mun kannalta muuttunut. Mun elämäni jatkuu kuitenkin samanlaisena, ehkä hautaan saakka. Mut silti tämä suru pakahduttaa. Mistä se oikein tulee?

  Eiks olekin ihmeellistä, että hylätty osapuoli jää ulkopuoliseksi? Käykö siinä aina niin? Mun tilanteessa se varmaankin johtuu paljolti siitä, että mä muutin ja eksä jäi sinne. Ja siitä, että mä reagoin häpeään eristäytymällä. Epäonnistumisen häpeään. Siihen, että mut haluttiin vaihtaa. Vaikka ei se suinkaan tämä vaimo nro kaks ollut, muijia on ollut vilisemällä sen ensimmäisen synnin jälkeen. Mikälie villitys.

  Onneks on säästössä tabuja. Ilman ei nyt uni tule.