Eli siis minä. Olin tuppukylässä tilaisuudessa, johon osallistui eksä kakkosensa kanssa. Minä menin tervehtimään niitä. Sanoin vaan lyhyesti käsipäivät. Otti aivoon, kun äijällä ei edes tunnu olevan mitään käytöstapoja enään. Mutta ilta oli muuten hauska.

Kun näin sen naisen vessassa kahden kesken, sanoin hänelle, ettei mulla mitään henk.koht. ole häntä vastaan. Eihän hänellä ole mitään tekemistä avioeron kanssa. Sanoin olevani eksälle vihainen. Ja huomasin totisesti olevanikin. Soitin eksälle heti tilaisuuden jälkeen ja annoin hänen kuulla kunniansa. Viime viikolla nimittäin lähetin hänelle viestin avioerosta asti hoitamatta olleesta asiasta, eikä hän vastannut siihen mitään. Joten hoidin sen itse, vaikka se oli kovin ahdistavaa. Pariin lapsia koskevaankaan juttua hän ei kommentoinut mitään.

Mä olin kuitenkin vihaisempi mitä noi yllä mainitut asiat vaikutti. Mä moitin sitä sellasista asioista minkä tiedän sitä pistävän. Mä halusin, että se tuntuu. Mä olin paha akka. Mutta sit toisaalta, on sekin ollut hiton paha ukko. Mä en yllä sille tasolle koskaan. Kriisiterapiassa musta ei löytynyt  vihaa alkuun ollenkaan. Mä syytin vain itseäni. Yritin vain keksiä mitä mä olin tehnyt väärin. Ensimmäinen vihan tunne tuli myöhään, eikä kestänyt kauaa. Sen jälkeen niitä on tullut aika ajoin. Ne kumpuavat epäoikeudenmukaisuudesta. Siitä, että mua on kohdeltu hiton väärin.

Tämän hetken vihaisuus kumpuaa varmastikin vanhoista ajoista, mutta myös siitä, että hän jatkaa samaa rataa. Loukkaa välinpitämättömyydellään lähimmäisiään. Antaa katteettomia lupauksia. On kääntänyt vissiin nurjanpuolensa pysyvästi päälle.