Tänään on kotiin lähdön aika. Paha vaan, ettei se nyt tunnu kodilta. On koditon ja hukassa oleva olo. Kurkkua kuristaa ja itkettää. Mikä lie hormonihäiriö. Tai oikeesti tämä on eroahdistusta. Hassua, etten ole koskaan kuullut puhuttavan siitä muuta kuin koirien kohdalla. Mulla se on selkeetä.

  Mä olin nuoren, lähes lapsiäidin, vauva ja voi olla, ettei muhun koskaan kehittynyt tarpeeksi vahvaa perusturvallisuuden tunnetta. Mun vanhemmat erosivat kun olin yhdentoista ja se oli tosi kova paikka. Avioerot ovat nykyään hyvin yleisiä, mutta edelleen yhtä vaikeita kaikille asianosallisille. Eron jälkeen asuin isovanhempien kanssa, joista toinen oli alkoholisti ja ollessani viidentoista isä kuoli ja samaan aikaan tajusin, että äiti, jota ei paljon kotona näkynyt, oli lähes aina pienessä. Mä olen henkisesti hylätty lapsi ja se vaikuttaa mun elämäni loppuun asti.

  Toisia elämän vaikeudet kasvattavat. Muakin pidetään rauhallisena ja järkevänä, mitä mä olenkin suurimman osan aikaa. Tunteet pinnan alla myllertää kovasti ja läheisten kanssa joskus jopa ryöpsähtävät näkösälle. Onneksi lapsi lähti mun nukkuessani, niin ei tarvi sille porata :).