Olin pitkällä matkalla. Pari päivää sitten tuli koti-ikävä, ikävä tähän pieneen omaan kämppään ja ikävä omaa koiraa ! Se on kuulkaa edistystä :).

Luin uutta blogia ( http://suhteetonta.vuodatus.net/ ). Sen verran läheisriippuvuutta mussa on, että heti lievä ahdistus alkoi painaa. Tommonen "kuin salama kirkkaalta taivaalta" -avioerohan on niin tuttu mulle. Silloin tuppukylässä juhlissa exkäly kysyi multa, että joko oon löytänyt elämäni miehen. Sanoin nokkavasti, että löysin sen  jo ajat sitten, mutta se halusi päästä musta eroon. Käly sanoi, että sussa tarvii olla jotain vikaa, kun se semmoista halusi. Ja niinhän yleensä ihmiset reagoi. Että suhteessa on kaksi, molemmissa on vikaa, kun se ei toimi, ja silloin toinen pettää tai haluaa ottaa eron. Onneksi silloin joskus erokriisin aikana luin jostain jutun eroamisesta, jossa sanottiin, että näin ei suinkaan ole aina. Suhde voi olla ihan ok, mutta lähtijällä, pettäjällä, voi olla täysin henk.koht. syyt miksi eroaa.

Eksällä prosessi alkoi voimakkaana keski-iän kriisinä, jossa hän alkoi etsiä elämäänsä uutta suuntaa. Hän kokeili terapiaa, kirkkoa, harrastusta... kunnes päätyi vieraisiin naisiin. Surkuhupaisaa toisaalta. Toisaalta se sai mut yllättävän jyrkänteen reunalle. Jokainen uusi käänne tuntui puukoniskulta selkään. Kaksi kertaa mietin tosissani elämäni lopettamista. Ensimmäisellä kerralla istuin kesäyön rannalla, vesi oli lämmintä, lääkkeitä mukana. Olisi ollut helppo ja kaunis lähtö. Rohkeus vissiin petti...ja ajatus lapsista painoi. Toisella kertaa ajoin ylinopeutta moottoritiellä ja huomioin kohtia, joissa vain raivokkaasti rattia pyöräyttämällä olisi päässyt pois. Lapset kiristi multa lupauksen, että en itsemurhaa tekisi. Lupasin sillä ehdolla, että nekään ei sitten koskaan, vaikka menis miten perseelleen. Oikeudenmukainen diili.

Mitä jos joku tuttu alkaa kuvitella mua tän blogin kirjoittajaksi? Siinähän miettii, mä en aio myöntää mitään. Jos joku tuttu ihan oikeesti lukee tän, niin pliis, älä ota sitä mun kanssani puheeksi. En mä halua valehdellakaan.  Satu  kirjoitti  (http://auringonympari.blogspot.com/ ) joskus hyvän perustelun, siitä miksei kellekään kannata kertoa kirjoittavansa blogia. Pahinta siinä oisi se, että alkaisi varomaan sanojansa. Päiväkirjablogin, ainakin tällaisen hyvin intiimin, kirjoittaminen perustuu anonyymiuteen.

Ja sitten se kysymys, että milloinka ihminen on keski-ikäinen? Keskellä oletettua elinikää mun mielestä. Eli nelikymppisenä se alkaa. Yks merkki siitä on murrosikäiset lapset :). Kuuskymppisenä alkaa vanhuus...