sanaton hämmästyksestä

Olen luullut, että mulla on mennyt hyvin, mutta mä olen saanut lähes joka ilta melkoisia ahmimiskohtauksia. Pidän täällä vain terveellisiä ruokia, mutta ahmimiseen käy mikä vaan. Joskus tietysti, varsinkin nälkäisenä, annan itselleni kaupassa luvan ostaa esim. litran jäätelöä, jonka sitten syön kerralla...ja sen jälkeen tietenkin suolaista. Eilen illalla musta tuntu, että koko ilmiö on kuin vuoristorata: kun oot kyytiin hypännyt, kesken et voi pois lähteä. Ja se tuntui pelottavalta.

Mä oon näitten "uusien sinkkuvuosien" aikana hypännyt parissakin erilaisessa terapiassa, mutta kertaakaan ei ole tullut puheeksi ahmimishäiriö. Tietty eron aikoina sitä ei esiintynyt: mähän lakkasin syömästä ja laihduin kauniisiin mittoihin. Lisäksi mielialalääke mulla jotenkin ehkäisee liikasyöntiä. Mut nyt on kaikki entiset kilot tulleet takaisin. Ja lisääkin. Mikä johtunee siitä, että kuntohoitajan kanssa mietimme, että mun kannattaisi päästä lievästä ylipainosta ja keinona yritettiin ensin aamiaista. Mähän en ole koskaan syönyt aamuisin. Aamupala aiheutti lisäkiloja, koska en osaa vähentää muuta syöntiä. Laihtumisen miettiminen on taas vahvistanut ahmimishäiriötä. Shit.

Meidän perheessä pelattiin aina ruualla. Kerran teininä menin lähikapakkaan, missä äiti istui asiakkaana ja äiti tilasi minulle lankkupihvin. Kun olin syönyt sen, äiti kysyi haluanko toisen. Söin senkin. Ruualla rakkautta, mitään muuta tapaa ei ole ollut. Kun olin hiukan päälle kaksikymmentä, ystävättäreni naureskeli, että "sulla on bulimia ilman oksentelua". Anorexiasta olin kuullut, bulimiasta en koskaan. Puhumattakaan BED:stä. Binge eating disorder. Shit.

Isä pyyhälsi paikalle kamelinkarvatakissaan ja hylkeennahasta tehty kasakkahattu päässään. Pyysivät vaimonsa kanssa meitä, minua ja mukavaa nuorta miestä, mukaansa jalkapallostadionille. Hyvä, että portille päästiin, niin johan ne olivat kiiruhtaneet mun edelleni ja hävinneet näkyvistä. Mä etsin: kiipesin portaita koira sylissä, kurkin ovista sisään ja kuuntelin ovien takana. Jotkut ovet olivat vaarallisten verkkoportaiden takan korkealla ja vaikka vanhassa lukossa saattoi vielä olla avain, ovi oli silti teljetty riippulukolla ja kettingillä.Välillä laskin koiran maahan ja se seurasi mua ihan kiltisti.

Kurkkiessani ovien taakse, huomasin, että ennen stadionille pääsyä tehtiin kunnon "ruumiintarkastus", johon piti riisua ihan alastomaksi. Joidenkin ovien takana oli selvästi menossa oppitunti: kuului yhteislaulua tai englanninkieltä.

Isää en tietysti löytänyt, sehän kuoli jo silloin, kun olin nuori tyttö. Se on siis mennyt edeltä, kadonnut näkyvistä :). Isä on "rationalisuuden edustaja, aktiivisen tietoisuuden ja tahdon vertauskuva:" Itseasiassa noi olivat myös mun isäni henk. koht. ominaisuuksia. Kuolleesta isästä uneksiminen tietää neuvoja ja apua pulmatilanteissa, mutta myös hyväksytyksi tulemisen tarvetta, jopa uuden elämäntoverin kaipuuta. Mähän tunnen itseni yksinäiseksi ja avuttomaksi just kaikenlaisten probleemien ja päätettävien asioiden kanssa ja niihin kaipaisin apua. Just semmoista miehistä rauhallisuutta ja neuvokkuutta.

Koiran kantaminen merkitsee viettielämän hallinnassa olemista. Seuraava koira taas sitä, että vaistoni on valppaana ja mulla on suotuisa suhde piilotajunnan voimiin. Totteleva koira rakkaudesta nauttimista. Toisaalta se oli unessa mun oma koira ja käyttäytyi ihan niin kuin olis ehkä muutenkin käyttäytynyt vastaavassa tilanteessa oikeassa elämässä.

Stadion ja ne kaikki ovet ja portaat oli varmaan elämä itse: Niiden takana käydään elämänkoulua tai ollaan välillä syntymäpuvussa kuin suurennuslasin alla ilman mitään rooleja tai naamioita. Jotkut ovet on saavuttamattomissa tai ainakin liian hankalan matkan päässä, ehkä niitä ei ole mulle tarkoitettukaaan. Portaat ja käytävät ovat eteenpäin menoa. Tosin kirjan mukaan portaat merkitsevät sisäisesti tehtyä  ratkaisua.

Tulin ostarin läpi aamulenkillä. Yht'äkkiä kuuluu lumikasan takaa kauhean vaarallinen varoitushaukkubasso! Hätkähdetään molemmat, koira ja minä. Sitten kasan päälle ilmestyy valtava karvainen pää. Murre! Paikkakunnan suurin ja kaunein koira. Kierrettiin kasa ja käytiin tervehtimässä. Voisin vannoa, että Murre hymyili :)

Pentuna ne usein leikkivät yhdessä. Paha vaan, että Murre on niin iso, että pystyy ottamaan koirani koko kylkikaaren suuhunsa ihan helposti. Riehuessa ja painiessa se usein satutti koiraani, jolla näytti olevan paha dilemma: leikkiäkö vai ei? Kivaa oli, mutta tuskallista. Kunnes kerran pahan osuman jälkeen koirani suuttui Murrelle tulisesti: kimitti vihaista nartun käkätystään ja kävi Murren huulien kimppuun. Suuri koira häkeltyi täysin. Hallintakeino oli löydetty.

Oli ne niin söpöjä. Joskus Murren väsähdettyä ja kellahdettua kyljelleen maahan, koirani meni lepäämään sen päälle ja kiehnäsi siinä. Viileällä ilmalla se selvästi nautti toisen lämmöstä. Olisinpa pitänyt kameraa mukana...

Jaa että mitäkö mulle nyt kuuluu? No ihan hyvää. Mä nukun hyvin, liikun ja teen töitä. Nautin tekemisistäni. Tapaan harvakseen lapsia ja ystäviä, jonkun niistä noin kerran viikossa.

Mä olen selvinnyt avioerosta, mikä oli kamalinta mitä mulle ikinä on tapahtunut. Kärsimys ei jalostanut musta parempaa ihmistä, enkä mä tunne olevani vahvempikaan, pelkkää sanahelinää semmonen. Mutta en mä siitä huonontunutkaan. Ja toihan rankka elämänmuutos tullessaan myös hyviä uusia asioita.

Mussa on miehen kokoinen aukko. Tyhjää tilaa mielessä ja sydämessä. Mä kaipaan miehistä turvaa. Ei sillä ettenkö mä pärjäisi, mutta on kovaa kohdata elämä ihan yksin. Mä kaipaan läheisyyttä myös. Lämpöä. Mä haluaisin välittää jostain.

"Se kasvaa mihin katsoo." Ei siis katsota elämän varjopuolia liian tarkkaan. Katsellaan niitä hyviä.

Tulin äsken kotiin ja läheisellä rakennustyömaalla kaksi miestä vielä paiskoi hommia. Samat miehet tekevät usein kuusi päiväistä viikkoa. Joo, oikein arvasitte, ulkomaalaisiapa hyvinkin. Mahtaako suomalaisissa olla enää noin kovia duunareita.

Tunnen perheen, jossa vanhemmat olivat nuoresta alkaen sossun asiakkaita ja nyt lapset nuorina aikuisina jatkavat samaa mallia. Sossun työntekijöitä toki haukutaan, ne kun ovat "niin vitun tyhmiä". Tunnen nuoren miehen, joka on kova tekemään töitä, mutta asuu "paperilla" eri osoitteessa kuin perheensä, jotta perhe saisi yksinhuoltajan etuuksia. Perheenäiti ei ole töissä. Tunnen naisen, joka ei ole ainakaan vuoteen tehnyt töitä "sairauden takia". Kuitenkin hänellä on kuntoklubijäsenyys ja hän jaksaa vetää rankkoja treenejä säännöllisesti, vaikka fysiikka ja pää ei minkäänlaista duunia kestäkään.

Niin, totta, ehkä mä vaan en tiedä mitä ulkokuoren alla on. Mutta arvatkaa kuka maksaa ton lusmuilun? Me töitä tekevät tietysti! Ottaa pannuun. Samaten kuin ihmiset, jotka on ihan pikkujuttujen takia poissa töistä. Feisbuukistakin saa usein lukea samojen ihmisten kohdalta kuin hirvee tauti niillä taas on ja pakko olla kotona. Hah! Vähän flunssanen olo ja heti ollaan niin hemmetin kipeitä. Kattokaapas lekureita, ne ei ole paljon pois töistä. Ne kun osaa ottaa droppia.

Itse olin viime vuonna neljä päivää pois töistä ja edellisenä en yhtään. Oon sentään vanha akka. Monta kertaa on kipeä olo illalla tai yöllä ja päätän aamulla soittaa töihin, etten voi tulla, mutta yleensä aina raahaudun kuitenkin suihkuun ja piristyn sen verran, että päätän soittaa töistä terkkaan ja töissä en edes ehdi muistaa koko asiaa.

Voi kun sais maksaa veronsa korvamerkittyyn tarkoitukseen!

Unessa kuopus tappoi parhaan ystävänsä mun läsnä ollessa. Löi jonkinlaisen nastan tai naulan nukkuvan niskaan. Kun ystävä kitui, kuopus sanoi mulle "älä välitä, kyllä se kohta kuolee" ja näytti ihan rauhalliselta ja pikkasen pelottavalta.

Vaarauni, sanoo unikirja. No niinpä, sanon minä. Kuopuksella on ollut vaikea ero ensirakkaudesta ja tämä eksä ilmeisesti koittaa provosoida häntä tuomalla esiin korostetusti kuinka onneton ja murheenmurtama hän on. Ehkä se parhaan ystävän tappaminen kuvasi ensirakkauden jättämistä. Kaikissa eroissahan tapetaan jotankin: "Joka lähtö on kuoloa hiukkasen".

Murha tarkoittaa vaikeaa tilannetta johon itse voi joutua tai johon joku läheinen voi joutua. On jouduttu jo. Joka lapsi. Ainakin äidillä on huoli...

Panacodit eivät auttaneet mitään, vatsa vaan tuli vielä lisäksi kipeäksi. Puolilta öin otin 800 mg ibuprofenia. Kolmeen asti valvoin, painoin kylmäpussilla ja villasella (villasella painaminen on vanha suomalainen kivunpoistokonsti, kokeilkaas :) ). Kuudelta herätys: ei kipua! Mikä ihanuus. Menin äkkiä suihkuun ja siivoilin, ajattelin, et jos alkaa uudestaan, niin musta ei ole taas mihkään. Kahdeksalta otin 600 mg ibuprofenia, eikä vielä nytkään mitään (klo 10:43). Lääkärille olin jättänyt soittopyynnön ja se soitti äsken ja sanoi, et voin ihan hyvin ottaa 800 mg kolmasti, mut jos enempi tarvis, niin sit vastaanotolle.

Kuinka hienoa onkaan olla kivuton! 

Saatanan saatana. 600 mg ibuprofenia ei auttanut mitään. Joten mä join desilitran vahvaa likööriä kotiin tullessa. Ja nyt mä olen kännissä, kipu vaanii jossain taustalla. Hitto minä, terve ihminen. Lääkkeitten pitäis auttaa yhtä hyvin kuin alkoholin, koska kumpaakaan en ole niin paljon nauttinut, et ois vaste noussut. Pikemminkin päinvastoin. Neljän tunnin välein 600 mg ibuprofenia ja gramma parasetamolia vuoron perään ja SILTI SATTUU. Helvetti. Mutta hahhaa, seuraavan kerran otankin kaks Panacodia, repiköön siitä. Panacod on kyllä yli mainostettu särkylääke, tai sitten kodeiini ei tehoa muhun. Siks mä otankin kaks. Laitoin oikeen kellon soimaan klo 22, et jos en ookaan klo 19 hereillä. Ennen sänkyyn menoa otan lisää likööriä. Katsokaa, kun niitä lääkkeitäkään ei saa ylen määrin nauttia, ni siks mieluummin viinaa. Huomenaamulla soitan lekurille, et josko sais reseptin jotain tajun vievää ja sairista, vaikka mä inhoonkin olla vaan kotona, sillä eihän tästä muuten tule helvetin pentelettä...

Katsoin kamarin kattoon ja näin siinä ruskeitä rengasmaisia kuvioita: mätäneminen alkoi jo levitä alakertaan. Kellarikerroksessa oli jo sortuman merkkejä. Vahva homeen haju leijui joka puolella. Nukkekodit pitäisi ainakin pelastaa huonekaluineen. Koitin sitä huolestuneen oloiselle eksällekin selittää.

Se homeen haju tuntui mun nenässäni koko yön, vaikka unet vaihtuivat. Just eilen ajattelin, kuinka vahva haju oli ilmassa, kun lähistöltä purettiin homevauriorakennusta. Olen myös viimepäivinä tuntenut voivani hyvin ja toipuneeni avioerosta. Mistä sen sitten tietää, että on toipunut? No ainakaan mä en ole täällä kirjoittamassa valivalia jatkuvasti. Ei ole enää niin tarvetta. Ja mä viihdyn tässä elämässäni aika hyvin tällä hetkellä. Osaan arvostaa tätä vapautta.

Mun on vaikea vielä muistella pitkän liiton hyviä asioita, varmaan just niitä "nukkekoteja", kauniita taloja lahossa talossa. Kaikki huonot puolet parisuhteesta ovat enempi mielessä ja siksi mulla ei mitään miehen löytämisintoakaan ole. Sinkkuelämä on aika hienoa. Siksi meitä varmasti on niin monta.

Unikirja tuomitsee homeen ja lahon huonoiksi enteiksi. "Kuka uniinsa uskoo, se varjoansa pelkää:" Unet ei ole enteitä, kyllä mun laho taloni on mun avioliittoni, joka kohta on sortunut röykkiö, joka kuskataan pois. Pilaantunut maakin kaivetaan ylös ja paikalle rakennetaan uusi, entistä ehompi talo.

Mitään unia en viime yöltä muista, mutta lehmiä vilahteli. Muistuttaisiko mun yöpöydän lamppu hämärissä hiukka lehmänpäätä? "Naisilla lehmä viittaa siihen, että unennäkijä kaipaa lämpöä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä." Itseasiassa, uskokaa tai älkää, mä näen työssä näitä ominaisuuksia päivittäin. Jos mä johonkin niitä kaipaisin, niin lasten parisuhteisiin...hhhmmm, lehmähän viittaa myös äidillisyyteen. Mutta mä en itse niiden elämille mitään voi. Paitsi tietty pitää yhteyttä ja auttaa, lähinnä taloudellisesti, tarvittaessa.

Viime viikolla näin järjettömän pahaa unta siitä kuin mun lapsille tapahtui onnettomuus ja mä keräsin esikoisen palasia kuin Lemminkäisen äiti. Tosin se muuttui veljekseni siinä vaiheessa, ihan kuin mun alitajuntani olisi huomannut menneensä liian pitkälle. Intialaisen unikirjan Jagaddevan mukaan ruumiin paloittelu on varma merkki siitä, että saan paljon jälkeläisiä ja rikkautta : )). Oli muuten eka kerta, kun tämmönen myyttinen hahmo kuin Lemminkäisen äiti, tuli mun uneeni. Täytyykin lukea Kalevalaa, jotta selviää mimmoinen nainen se oli. Unessa mä olin kuin siinä Gallen-Kallelan maalauksessa Lemminkäisen äidistä. Polvillani ja itkin ja parkusin hulluna.

Mulla on ollut jonkinverran semmosta "kuumuudesta kärsimistä" öiseen aikaan, mikä liittyisi vaihdevuosivaivoihin. Toisaalta se voi liittyä surkeaa syömiseenkin, liikaa hiilareita, epäterveellistä mössöä. Oon myös selvästi ollut taas ahdistunut ja jännittynyt. Ehkä se johtuu jumpasta lintsaamisesta. Täytyy ottaa itseä niskasta kiinni.  Vaan nytpä alkaakin Nutrilett -kuuri. Hah, saapa nähdä miten käy. Muunlaisesta laihduttamisestahan ei ole tullut loppujenlopuksi mitään.